tiistai 30. syyskuuta 2014

End of the trail

Usein kuulee toistettavan lausetta "Vaikeinta on lähteminen" aivan kuin kyseessä olisi jokin yleispätevä mantra. Olit sitten lähdössä lenkille tai jättämässä väkivaltaisen kenkäfetisistimiehen, niin aina se on se lähteminen mistä homma kiikastaa. No, mitä matkustamiseen tulee, niin minulle vaikeinta on palaaminen.

Älkää käsittäkö väärin. Suomessa ei odota mitään kauheaa ja tokihan sitä kaipaa läheisiään ja niin edelleen, mutta kun on juuri nuuhkinut Kalifornian meri-ilmaa ja kävellyt aina vaan uteliaana vielä yhden korttelin eteenpäin nähdäkseen mitä siellä on, ei kotinurkkien tuijottelu oikein jaksa innostaa. Mutta mentävä on.


Aloitin tämän kirjoituksen Tukholman Arlandan kentältä ja viimeistelen työn mukavasti kotisohvalta. Miten se reissu sitten sujui ja mikä oli parasta?


8444. Melko tarkasti noin monta kilometriä tuli ajettua pitkin ja poikin Yhdysvaltoja. Vertailun vuoksi Hangosta Utsjoelle on 1157 km ja Helsingistä New Yorkiin matkaa kertyy lentäen 6614 kilometriä. Jos ajateltaisiin keskinopeudeksi vaikka hulppea 100km/h, niin lyhyellä matikalla pelkkään ajamiseen meni vajaa 85 tuntia. Eli ainakin saimme paljon ajokokemusta! Ehkä hienoimpana juttuna oli kuitenkin mahdollisuus kokea läpileikkaus suuresta maasta. Siinä missä rannikolla on ruuhkaa ja suurkaupunkeja löytyy keskemmältä laajoja preerioita, joilla ei juuri liikettä näy. Eroja löytyy myös ihmisistä. Suomessa usein unohdetaan, että jenkeistä tai USA:sta puhuminen on vähän sama kuin puhuisi Euroopasta tai eurooppalaisista - yleistäminen on siis melko turhaa. Yhdistävänä tekijänä ihmisissä oli kuitenkin kohteliaisuus ja ystävällisyys. Ja kyse ei mielestäni ole teennäisyydestä, vaan enemmänkin tapakasvatuksesta. Ehkäpä Suomessakin voisi hymyillä enemmän, kysyä kuulumisia ja pyrkiä tekemään hyvän vaikutuksen. 


Muutama yksittäinen kohde jäi mieleen ylitse muiden. Chicago ihan jo kaiken sen taiteen, kauniiden rakennusten ja hulppeiden järvimaisemien takia. Suosittelen ehdottomasti harkitsemaan Chicagoa jopa New Yorkin rinnalla varsinkin jos haetaan jenkkilästä kohdetta pitkälle viikonlopulle. Kohteeseen löytyy hyviä lentoja ja tekemistä riittää jokaiselle.




Toinen mainitsemisen arvoinen asia on Tennesseen ja Mississipin ruoka. Ei herranjumala kuinka hyvää voi BBQ olla! Tuli syötyä todella paljon savun makuista ja viimeisen päälle kypsytettyä lihaa. Ihan must-juttu, jos satut noihin maisemiin. Ei siltä kyllä voi välttyäkään. Ruoka on yleisestikin iso juttu Amerikassa. Kaikenlaista sapuskaa löytyy ja mm. burgereista sekä meksikolaisen keittiön antimista pääsee nauttimaan siinä määrin, ettei se Amarillon peruskäntty paljoa houkuta. 


Luonto nousee väistämättä mieleen, kun miettii niitä parhaita asioita. Jotenkin muuten tuntuu, että ne hienoimmat jutut on usein kaikkein halvimpia. Jenkeissähän luonnonpuistot yms. on pidetty viimeisen päälle siisteinä, edullisina ja helposti saavutettavina. Esim. Grand Canyon maksaa 25 taalaa per auto ja autolla pääsee melkein kanjonin reunalle parkkiin. Vessat, kahvilat, infokeskukset, museot ja tietenkin matkamuistomyymälät ovat koko ajan lähellä. Sama juttu Niagaran putousten kanssa. Jotenkin ihan älytöntä, että pikkurahalla ja pienellä viitsimisellä näkee asioita, joita ei oikein voi sanoin kuvailla tai rajallisella valokuvausosaamisella ikuistaa.








Shoppailu. No joo, pitäähän siitäkin puhua, varsinkin kun on myönnettävä matkalaukkujen täyttyneen liiankin tehokkaasti.  En ole ostoksilla käymisen suhteen kovinkaan innokas, mutta jos kerran kahteen vuoteen voi hakea kaapit täyteen outletista niin homma toimii hyvin. On se älytöntä, miten halvalla merkkituotteita saa esim. Woodbury Commonin ja Jersey Gardensin outleteistä. Pakko vielä tässä yhteydessä mainita San Franciscosta löytyvä Conversen lippulaivamyymälä. Todella hieno kauppa, josta löytyy erikoisempia ja kaikkein uusimpia malleja sekä mahdollisuus kenkien customointiin. Hinnat ovat lähes outlettien tasolla, eli perus Chuckin allstarssit liikkuvat $40-$60 hintaluokassa. Meille tuolta tarttui mukaan maailman cooleimmat kumpparit.





Lähes jokaisessa paikassa oli omat hyvät puolensa, mutta kokonaisuutena Kalifornia ja erityisesti sen pohjoisemmat osat osoittautuivat jälleen kaikkein kotoisimmiksi. Esimerkiksi San Franciscossa paketti on vaan ilmastosta lähtien hyvin kasassa. Maan keskiosissa tai oikeastaan St. Louis-Albuquorque välillä ei Santa Fe:tä ja New Mexicon maisemia lukuun ottamatta oikein ollut mitään mieleenpainuvaa. Tai no Nashvillen ja Memphisin baarikadut, Graceland sekä biisonit kyllä jäivät tajuntaan.


Yhtenä hienona kokemuksena kerron vielä Route 66:n päätepisteestä. Tie päättyy Santa Monican laiturille (Santa Monica Pier) ja siellä sijaitsee Route 66 - end of the trail- kyltti. Oli jokseenkin unohtumaton kokemus kävellä kyltille ja läppäistä siihen ylävitoset, kun oli ensin ajanut maan halki. Tuli samaan aikaan hilpeä ja tyhjä olo.





Mikä sitten jäi harmittamaan? Tietysti se, että käytettävissä ei ollut enempää aikaa ja rahaa. Uskoisin, että toinen kuukausi olisi mennyt mukavasti vaikkapa Coloradoon, eteläiseen Kaliforniaan ja Oregoniin tutustuessa. Boston ja Florida pitäisi myös tsekata. Samoin vuokra-auton, netin ja San Franciscon majoituksen kanssa sattuneet vastoinkäymiset kiristivät hetkittäin hermoja.

Autojahan meillä oli tosiaan alkutaipaleella kaikkiaan kolme. Ensimmäistä Chevrolet Malibua ei oltu siivottu ja se oli suorastaan saastaisessa kunnossa. Kokonaisuuden viimeisteli ilmastoinnin syövereistä leijaillut oluen haju. Auto meni vaihtoon Buffalossa ja parin tunnin säädön jälkeen alle löytyi Dodge Avenger. Noh, tästä puuttui tietullien kanssa käytettävä maksusysteemi, josta olimme jo aiemman auton yhteydessä maksaneet. Vaihdoimme autoa kolmannen kerran Clevelandissä ja saimme avaimet Chevrolet Impala Lt:n. Tuo reilu viisimetrinen 3,6 litran V6:lla varustettu kilometrinnielijä palveli meitä loistavasti. Sattumalta saimme Vegasista vielä uuden samanlaisen, kun vuokrasimme auton viimeiselle etapille. En ostaisi moista laivaa Suomessa, mutta jenkkien osin huonokuntoisille teille ja pitkille maantiesiirtymille kyseessä oli hyvä ja turvallinen valinta.  Toki Mustang olisi ollut mieluisin biili, mutta ei sellaista hennonut kahdestaan vuokrata yli kahdeksi viikoksi. Vuokraamona toimi muuten Hertz ja sinällään hyvästä asiakaspalvelusta sekä todella nopeasta vuokraussysteemistä huolimatta kokemuksesta jäi aika huono maku. Jos vielä vuokraan Hertziltä, niin haen kyllä auton lentokentältä tai jostain Hertzin omasta isosta pisteestä, en yrittäjävetoisesta autotallitoimistosta.

Netti toimi koko reissun hyvin. Ostin meille liikkuvan prepaid-laajakaistan reitittimellä, eli Verizonin 4G/LTE Jetpackin. Yhteys toimi vuoristoja ja autiomaiden keskustoja lukuun ottamatta mallikkaasti. Hintaa kertyi noin 140 taalaa sisältäen 10GB dataa ja reitittimen omaksi. Kuulostaa toki suomalaisittain kovalta,  mutta Verizonin verkko on kirkkaasti USA:n kattavin ja hyvästä yhteydestä kannattaa mielestäni maksaakin. Saatiin samalla tehokkuutta nähtävyyksien, hotellien ja ruokapaikkojen etsintään. Verizonin työntekijöiden mukaan heidän sim-korttinsa eivät toimi eurooppalaisissa laitteissa, joten tästä syystä päädyimme ostamaan tuon reitittimen ja jakamaan sen avulla netin kännyköihin ja tablettiin. Onpahan samalla reititin sitten seuraavillekin ameriiiikan reissuille! Miinusta tulee ainoastaan siitä, että kun jouduimme seurueen kasvettua ostamaan lisää dataa, niin seuraavien parin päivän aikana netti lakkasi pari kertaa toimimasta.  Tietysti juuri silloin, kun olisi pitänyt selvitellä majapaikan kohtaloa San Franissa..

San Franin majoitus oli varattu aina oivan Airbnb:n kautta, mutta tällä kertaa kohdalle osui kissan kuselta haiseva ja luvattua huonommin varusteltu loukko. Onneksi löysimme ensimmäisen yön jälkeen tilalle hotellin ja sain Airbnb:n kanssa sovittua hyvityksistä. On kyllä pakko sanoa, että Airbnb:llä oli asiakaspalvelu hallussa ja homma sujui heidän kanssaan ongelmitta.

Kuten huomaatte, murheet olivat reissun ilojen rinnalla melko mitättömiä. Nautimmekin molemmat matkasta täysillä ja varmasti kumpikin lähtisi uudestaan matkaan, jos mahdoĺlisuus tulisi kohdalle. Kyseessä on hieno maa, josta löytyy hienoja reittejä roadtripeille.




Laitan loppuun vielä infoa reissun kuluista, reitistä ja aikataulusta. Ehkäpä tästä on apua muille matkaajille. Toivon, että blogi viihdytti muutenkin. Ehkäpä jatkamme tätä jostain toisesta maailmankolkasta uudella reitillä. ;)

Lennot: 555 euroa / Henkilö
Majoitukset: keskimäärin yhteensä alle 40 euroa yö, poislukien Vegas (Luxor), New York (Airbnb) ja San Francisco (Airbnb+hätätilahotelli)
Autovuokrat: NYC - Las Vegas / 1205 euroa ja Las Vegas - San Francisco 129 euroa (+ pieniä palautuksen yhteydessä laskutettavia kuluja yhteensä molemmista noin 100 eurolla)
Bensat: 451,57 euroa (Bensan hinta muuten vaihteli 2,99 taalasta yli kuuteen taalaan gallonalta (3,8l) paikasta riippuen)
Käyttörahat: Maun mukaan, pääsääntöisesti kaikki menee mitä otat mukaan :)

Toteutunut reitti :

New York - Niagara Falls - Chicago - St. Louis - Nashville - Memphis - Little Rock - Oklahoma City - Amarillo - Santa Fe - Flagstaff/ Grand Canyon - Las Vegas - Los Angeles - San Francisco

Maileja: 5247
Kilometrejä: 8444
Osavaltioita: 15


Oliko kaiken vaivan ja rahan arvoista? 

Oli.

-V

lauantai 20. syyskuuta 2014

Viva Las Vegas!

Kylläpä tuntuu miellyttävälle tämä himppasen alle 40 astetta täällä Las Vegasin auringon alla! Makailen hotelli Luxorin uima-altaalla ja odotan koska muutun punaiseksi hylkeeksi silikonimisujen ympärillä...



Santa Festä matkamme jatkui Flagstaffiin. Villellä oli huonot kokemukset aiemmalta vierailultaan Flagstaffiin, joten olin itsekin kuulemani perusteella hieman varautunut kyseistä kaupunkia kohtaan. Hotellimme, paremminkin motelli, oli taas perus hotellialueella. Flagstaffista löytyy toimiva keskusta, jota ei ole ollut suurimmassa osassa matkamme varrella olleista kaupungeista. Kävimme ajamassa keskustan läpi ja menimme syömään Villen aiempaan tuttavuuteen, Granny's Closetiin. Ruoka oli erittäin miellyttävää! Kävimme ajoissa nukkumaan, koska lähdimme kello 3.30 ajemaan kohti Grand Canyonia ja auringonnousua.

Grand Canyon. On muuten aikas mahtava paikka. Siitä on vaikea kirjoittaa tai kertoa kuvin, se täytyy itse nähdä. Ajoimme Grand Canyonille Flagstaffista ensin tietä 89 ja siitä käännyimme tielle 64. Olimme niin aikaisin liikkeellä ettei puistonvartija ollut vielä herännyt ja säästimme pääsylipun hinnan 25 taalaa. Kävimme kolmella pointilla eli näköalapaikalla, Desert view, Lipon, Grand viewpoint ja Mather pointilla. Parhaimmiksi osoittautui Grand view ja Mother pointit. Takaisin Flagstaffin ajoimme tietä 180, jonka varrella on kauniit maisemat. Grand Canyonin reissulla tapasimme bambin eli metsäkauriin, korppeja, pupun ja kyltin puumavaarakyltin :) Olimme takaisin hotellilla yhdentoista kieppeillä ja kävimme kuuden tunnin nokkaunille. Herättyämme menimme syömään keskustan Alpine pizzeriaan, tosi hyvää!




Villenkin mieli muuttui Flagstaffia kohtaan positiivisemmaksi ja itsekin tykkäsin kaupungista.

Seuraavaksi Las Vegas Hooverin padon kautta! Hooverin pato oli mahtava ihmisen tekemä teos. Lämpöä oli ekaa kertaa lähemmäksi 40 astetta ja hikeä pukkasi. Hooverin padolle on Las Vegasista vain puolen tunnin ajomatka, joten kannattaa käydä jos on lähellä.





Las Vegasiin saavuimme torstai-iltana. Palautimme auton ja asetuimme taloksi Luxoriin. Retkimatkakumppaniemme lento oli myöhässä miehekkäät 15 tuntia, joten vietimme ekan illan Vegasin valoissa kahdestaan. Heti oli pakko päästä pelaamaan edelliseltä matkalta tutuksi tullutta onnenpyörää! Kävelimme Stripillä ja ihmettelimme menoa ja meininkiä. Kyllähän tämä kaupunki ihmetyttää toisellakin kerralla.

Retkimatkaystämme saapuivat altaalle joten adjö, tää alkaa nauttimaan lämmöstä, tico tico beibe!





keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Buckle up y'all, it's the law

Tennessee oli oma maailmansa Yhdysvaltojen sisällä. Katukuvassa näkyi stetsoneita ja bootseja, syrjemmässä joillain oli veitsi vyöllä. Täällä oli myös ensimmäistä kertaa vaikeuksia ymmärtää mitä ihmiset puhuivat, sillä kaikki väänsivät niin leveää murretta,  että välillä tuntui kuin olisi ollut piilokamerassa. Tunne oli varmasti molemminpuolinen, sillä myös meillä oli vaikeuksia tulla ymmärretyksi, vaikka emme mitään mahdotonta rallienglantia soperrakaan.

Pidin silti meiningistä, sillä ihmiset olivat täälläkin erittäin ystävällisiä ja nähtävyydet sekä maisemat maistuivat. Ja se ruoka! En syönyt koko aikana oikeastaan mitään muuta kuin BBQ-possua ja vieläkin alkaa kuola valua, kun muistelen niitä makuja. Erityismaininta tässä kategoriassa menee Memphisin keskustan sivukujalta, Rendezvous alleyltä, löytyvälle Charlie Vergos Rendezvous - ravintolalle. Mesta sijaitsee epämääräisellä pikkukadulla ja äkkiseltään luulisi, että siellä myydään jotain ihan muuta kuin loistavaa ruokaa. Kukaan lihansyöjä ei tuolta kuitenkaan lähde nälkäisenä, sillä ruoka ja ilmapiiri todellakin hakevat vertaistaan. Ylipäätänsä ruoka oli kaikkialla loistavaa. Ei siinä toisaalta voi mennä pahasti vikaan, jos kypsyttää lihaa hitaasti savustaen ja hioo taitojaan vuosikausia, kuten useimmat paikat joissa kävimme.



Nashvillessä poikkesin Johnny Cash - museossa. Paikka oli kompaktin kokoinen ja täynnä levyjä, esiintymisasuja, soittimia ja Cashin perheen henkilökohtaisia tavaroita. Muutamassa huoneessa pyöri videoita ja olipa esillä mm. joidenkin Cashin tunnetuimpien hittien alkuperäisiä sanoituksiakin. Oli jännä tunne katsella Folsom prison bluesin sanoja ja Cashin käsin raapustamia korjauksia tekstiin samalla, kun itse biisi soi mielessä. Käytin museoon noin puolitoista tuntia ja sisäänpääsyyn 15 taalaa. Mielestäni hyvä diili.



Man in Blackin museo ei kuitenkaan ollut mitään Kuninkaan kotitalon rinnalla. En kutsu Gracelandiä kartanoksi tai linnaksi, sillä itse talo oli loppujen lopuksi ihan järkevän kokoinen. Kohteeseen tutustuminen sai lisähaastetta Memphisiin iskeneiden rankkasateiden takia. Osa kaupungista vastaanotti 15 cm vettä yhden aamupäivän aikana ja tulviahan siitä seurasi. Aluksi vähän naureskelimme, kun Leenan iPhoneen tuli pari varoitusta "flashfloodista". Päästyämme Gracelandin parkkipaikalle huomasimme, että veden pinta alkoi nousta muutaman auton maavaran yli ja enää ei hymyilyttänyt. Parkkeerasimme oman automme parkkipaikan korkeimpaan kohtaan ja sisään kävellessämme huomasimme parin auton ja yhden aika kivan harrikan jäävän uppeluksiin. Lähtiessämme harrikkaa jo vietiinkin hinausautolla pois, vaikka ystävällisinä turisteina kerroimmekin henkilökunnalle ongelmasta ajoissa..



Rankkasade unohtui nopeasti, kun saimme kouriimme iPadit ja kuulokkeet korville. Paikkoihin tutustumisessa nimittäin auttoi ensimmäinen kohtaamani toimiva virtuaaliesittely. Oli mukavaa kuunnella näyttelijä John Stamosin ääntä ja katsella kuvia ja videoita Elviksen elämästä samalla, kun käveli ympäri tiluksia. Välillä äänessä oli myös Elviksen tytär Lisa Marie, joka kertoili omia lapsuusmuistojaan paikoin varsin koskettavasti.



Talo oli hieno, vaikka välillä tietysti mentiin vahvasti campin puolelle - mitä toisaalta voi odottaa mieheltä, jonka lempinimi on Kuningas ja joka sai kaiken jo parikymppisenä! Pidin erityisesti biljardihuoneesta, joka oli päällystetty katosta lattiaan kankailla, sekä loistavan 50-lukulaisesta mediahuoneesta. Tuo leffahuone oli kyllä monine telkkareineen, stereoineen, valkokankaineen ja baaritiskeineen kaikkien miesluolien esi-isä!



Ostimme onneksi Platinum+Airplanes liput, vaikka aluksi mietimmekin onko lisäpanostuksessa järkeä. Lipuille kertyi hintaa 42 dollaria/nenä, mutta ostos ei kaduta yhtään. Elviksen kotitalon lisäksi pääsimme nimittäin käymään Kuninkaan kahdessa yksityiskoneessa sekä automuseossa. Lentokoneista suurempi piti sisällään sohvaryhmiä, nojatuoleja, vaatehuoneita, makuuhuoneen ja tietysti pari hieman normaalia lentokoneen vessaa (aka. matka-arkku) siistimpää toilettia kultaisine lavuaareineen. Koneen läpi pääsi kulkemaan ja vaikka tarkempaan paikkojen tutkimiseen ei ollut mahdollisuutta kiitos takaa rynnivien eläkeläisten, sai Elviksen pitkän matkan "keikkabussiin" ihan hyvän tuntuman. Vähän toista kuin pakettiauton takaosassa lymyily! Toinen kone oli pienempi jetti, aikalailla saman oloinen kuin raharikkaiden nykyäänkin suosimat Learjetit. Pienempään koneeseen pääsi kurkistamaan vain ovelta, mutta melko siistiltä kulkineelta sekin vaikutti.







Elvis omisti elämänsä aikana satoja autoja. Hän vaihteli autoja lennosta, kun näki jonkun kiinnostavan menopelin ja toisaalta taas tilaili joskus uutuusmalleja suoraan tehtaalta. Elvis myös lahjoitteli autoja suht hövelisti, antaen esim. pränikän Cadillacin köyhälle mummelille kysymättä omistiko tämä edes ajokorttia. Elvis antoi runsaasti autoja (ja rahaa) myös perheelleen ja lähipiirilleen. Ei siis liene ihme, että netissä on myynnissä paljon aitoja"Elviksen vanhoja" autoja, olkoonkin että kaikilla hän ei itse koskaan ajanut. Automuseo oli sinällään hieno, sillä ei autojen ystävä voi olla arvostamatta paikkaa, jossa on saman katon alla mm. pari Rollsia, SL mersu, Ferrari, uskomattomia Cadillacejä ja muutama harrikka. Niin ja Golf-kärryjä, trikejä, moottorikelkkoja sekä mikroautoja. Elvis tosiaan tuntui pitäneen lähes kaikesta moottorilla kulkevasta ja kalusto oli sen mukaista. Kuulemma joskus Kuningas johdatti ystäväjoukkonsa golf-kärryletkassa ulos Gracelandista ja Memphisiin johtavalle tielle. Jostain syystä poliisin kanssa ei koskaan ollut ongelmia.. Museo oli siis hieno, mutta en kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen. Ehkäpä odotin hieman isompaa kokoelmaa. Tuollaisenaan museon kiersi puolessa tunnissa. Pääsylippuumme sisältyi vaikka mitä muitakin osioita, kuten studiovierailua ja valokuvanäyttelyitä, mutta päätimme, että oli aika vaihtaa maisemaa.





Memphisistä suuntasimme kohti Arkansaan osavaltion pääkaupunkia Little Rockia. Tuo Bill Clintonin kotikaupunkinakin tunnettu paikka ei tarjonnut oikein muuta kuin yösijan. Niin ja matkan halvinta bensaa! 86 oktaaninen regular maksoi 2,99 dollaria/gallona eli noin 60 eurosenttiä/litra. 3.6 litraisella V6:lla ajelu ei yhtäkkiä tunnukaan niin pahalta edes pitkän matkan kulkijasta, kun menoveden hinta on kohdillaan. Little Rockista ajoimme Teksasin puolelle Oklahomaan. Osavaltioiden rajalla maisema muuttui isoksi Pohjanmaaksi. Kaikki oli tasaista ja vettä ei näkynyt missään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään hiekkaerämaa vaan enemmänkin ruohikon ja peltojen täyttämä viheriö. Välillä maisemaa rikkoivat kymmenet ja taas kymmenet tuulivoimalat. Jännä muuten, että USA:n öljystä suuren osan omistava Teksas panostaa tuulivoimaan, mutta Suomessa se ei vaan kannatta..



Oklahomakin oli lähinnä yhden yön juttu, mutta kävimme kuitenkin vilkaisemassa Leenan jostain keksimän ison maitopullon ja kultaisen kupolin. En tiedä mitä ne tarkemmin olivat, mutta niiden etsintä innoitti minut googlaamaan maailman suurimman lankakerän sijainnin. Harmi kun ei osunut reitille. Laitoimme Dannyn soimaan ja jatkoimme Amarilloon.

Seuraava pysähdys oli suunniteltu kaksipäiväiseksi ja ajatus autosta eroon pääsemisestä tuntui hienolta. Ajatuksissamme Amarillo oli siisti länkkärikaupunki ja odotimme sitä innolla. Tästä syystä olimmekin varanneet tähän kohteeseen kaksi päivää ja jättäneet Santa Fehen yhden yön. Tämä osoittautui kuitenkin virhearvioksi sillä Amarillo oli tasan samanlainen kuin muutkin eteläisen USA:n isot kaupungit. Varsinaista keskustaa ei ole ja "kunnon ihmiset" asuvat lähiöissä. Toki downtown löytyy, mutta siellä ei ole juuri mitään muuta kuin panttilainaamoita ja pikaruokaravintoloita.

Onneksi Amarillon ympäristöstä löytyi pari ihan siistiä nähtävyyttä eli Slug Bug Ranch ja Cadillac Ranch. Jälkimmäinen on aito ja alkuperäinen " taideteos " eli kymmenkunta Cadillacia nokka edellä haudattuna peltoon siten, että peräpää jää ilmaan. Autoja saa myös maalailla mielensä mukaan, eli ne on todellakin spreijattu täyteen. Ihan siisti paikka. Suosittelen menemään auringonlaskun tai - nousun aikaan, niin saa varmasti hienoja kuvia. Slug Bug oli tehty samalla konseptilla, mutta uhreina oli kuplavolkkareita. Tykkäsin kuplapaikasta ehkä enemmän, sillä se oli hylätyn huoltoaseman vieressä ja joka puolella kasvoi villejä auringonkukkia.








Saimme Amarillossa myös uusia ystäviä. Asuimme täälläkin jenkkimallisessa trevellerighetossa. Jenkkien versio eroaa Aasian vastaavista muutamalla olennaisella tavalla. Aasiassa suurkaupungista on varattu pari korttelia 800 kiloisten rinkkojensa alle lyyhistyville hikisille länkkäreille ja palveluina on lähinnä luteisia hostelleja ja marihuanaa. Amerikassa puolestaan pari kilometriä ennen isoa kaupunkia on hotellialue, josta löytyy enemmän tai vähemmän luteisia motelleja. Palveluita tarjoavat KFC, Taco Bell, Wendy'S ja Denny's. Sekä tietty joku geneerinen kiinalainen tai intialainen ravintola, joka näyttää siltä että siellä tarjoillaan puoliraakaa kolibakteeria. Jokainen alue on kaupungista riippumatta toisensa klooni. Huh, onneksi noissa mestoissa ei enää tarvitse viettää kuin maksimissaan pari yötä..mutta niihin ystäviin. 

Palasimme öiseltä ravinnonhakumatkalta ja huomasimme motellin pihassa tuuheahäntäisen mirrin. Kohta jostain ryömi esiin pari pentua ja hetken päästä näimme epäillyn isäkissankin. Olimme kohdanneet osan kaupungin lukuisista kulkukissoista. Kävi jotenkin sääliksi, kun pienet kissanpennut kulkivat emonsa perässä roskikselta toiselle etsien syötävää. Jäin pihalle polttelemaan sikaria ja seurasin karvakorvien menoa. Samalla Leena meni huoneeseen etsimään paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen tai vastaavan yhteystietoja. Mietin siinä poltellessani, että noinkohan kissat söisivät juustopitsaa, jos kävisin ostamassa niille hieman iltapalaa. Samassa Leena astui auton avaimet kourassaan ulos ja ilmoitti lähtevänsä ostamaan kissoille ruokaa. Kuulemma pizza oli paska idea. Ostettiin sitten huoltsikalta varmaan kahdella kympillä makkaraa ja kissanruokaa. Yön pimeydessä kissat olivat kuin intialaisia katulapsia ja Leena Äiti Teresa. Jos moinen vertaus sallitaan. Ei varmaan, mutta voi. Emokisu söi suorastaan ahmien ja pikkuruiset pennut seurasivat perässä. Ilmoitimme pesueesta myös löytämäämme eläinsuojeluyhdistykseen, mutta ilmeisesti heillä oli liian kiire postailla söpöjä kuvia facebookkiin, kun eivät ole ehtineet vastaamaan. Noh saivatpa kissat edes parina iltana mahansa täyteen.



Lähtiessämme Amarillosta päätimme käydä läheisessä pannukakkupaikassa aamupalalla. Keilahallin näköisen rakennuksen kyljessä luki vaatimattomasti " Best pancakes in the world " ja ruoka tosiaan oli erinomaista. Tässä vaiheessa tuli myös syötyä reissun ensimmäiset pannarit. Ruokailusta teki kuitenkin mainitsemisen arvoisen blondi tarjoilijatyttö, joka tuli kysymään mitä kieltä puhuimme. Vastattuamme tyttö heitti ylävitoset ja kysyi pidämmekö HIM:stä. Olimme aika suu auki ja tyttö selitti pitävänsä bändistä. Jatkoimme ruokailua ja kirjoitin samalla tytölle pari bändiehdotusta. Lähtiessämme olikin tytön vuoro hämmentyä, kun ojensin hänelle lapun jossa luki Amorphiksen, Sentencedin ja Poison Blackin nimet.

Seuraava kohteemme oli Santa Fe. Kaupunki on yksi jenkkilän vanhimpia ja kaikki uudetkin rakennukset on rakennettu vanhaan pueblo-tyyliin. Kaupungissa oli mukava käydä jo uskomattomien maisemienkin vuoksi, sillä New Mexicoon saavuttuamme tasamaa muuttui ensin kumpuilevaksi ja lopulta vehreäksi vuoristoksi. Todella hienoa seutua! Itse Santa Fe on sinällään kauhea turistirysä, mutta varsin kaunis ja viihtyisä sellainen. Ruoka oli loistavaa, sillä sekä illallisen tarjonnut Shed niminen ravintola, että aamupalan valmistanut keskustan tortillakoju ylittivät odotuksemme. Reissun parasta meksikolaista! Kaupungin lähistöllä olisi ollut paljon mahtavia ulkoilu - ja näköalareittejä, mutta valitettavasti aikataulu ei nyt antanut niille myöten.

Seuraavaksi on aika kohdata vanha viholliseni Flagstaff, sillä matkamme jatkuu kohti Grand Canyonia. Edellisellä kerralla kohtaamiseen mahtui paljon vihaa ja kyyneliä sekä pari pois hinattua vuokra-autoa. Ehkäpä tällä kertaa kaikki menee paremmin tai vaihtoehtoisesti katselen pari päivää myöhemmin taustapeilistä heijastuvaa liekkimerta...

-V


keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Down by the Riverside

Terkut kuumasta Memphisistä!

Chicagossa kävimme lähtöpäivänä jokiristeilyllä. Laiva mutkitteli kaupungin keskellä olevia jokia pitkin, samalla kuulimme tarinaa ja historiaa rakennuksista. Lähes heti kun rantauduimme alkoi myrsky, juoksimme autolle märkinä ja lähdimme kohti Begin Route 66- kylttiä.


                                                                                              
                                                                        




Seuraavaksi suuntasimme St. Louisiin. Ajelimme noin puolet matkasta alkuperäistä Route 66 tietä. Vaihdoimme Springfieldin kohdalla Interstaten puolelle, koska kello näytti paljon ja nukkumaankin täytyi päästä. Tällä kertaa olimme varanneet huoneen keskustan hotellista, joka oli aikas eri tasoa kuin lähiöiden ja teiden varsilla olevat motellit! St. Louisiin olimme varanneet kaksi päivää. Lauantaina huvipuistoilua ja sunnuntaina jenkkifutista. Kävimme Six Flags-huvipuistossa, jossa oli monenmoista vempelettä. Kävimme lähes kaikissa vuoristoradoissa ja itse kävin perinteisessä karusellissä :) Meidän ei tarvinnut jonottaa juuri mihinkään laitteeseen, joten oli oikein miellyttävä huvittelupäivä! Pari kuukautta taaksepäin olisi ollut varmasti eri juttu. Kävimme vielä läheisessä Premium Outletissä ja mukaan tarttui lisää Michael Korsin tuotteita, edukkaaseen hintaan tietenkin ;)
Sunnuntaina oli vuorossa Villen odottama jenkkifutispeli,  St. Louis Rams vastaan Minnesota Vikings. Henkilökohtaisesti en ymmärrä jenkkifutiksesta mitään, vähän pääsin kuitenkin kolmen tunnin aikana hommasta kärryille. Tuntui samalle kuin katsoin ekaa kertaa Roller Derby- peliä. Kävimme ennen St. Louisista lähtöä katsomassa Archin.


                                 




Tarkoituksenamme oli ajaa St. Louisista suoraan Nashvilleen, mutta karttaa tutkimalla löysin matkan puolesta välistä luonnonpuiston. Vietimme seuraavan yön perinteisessä motellissa ennen kun jatkoimme matkaa Land Between the Lakes- luonnonpuistoon. Kävimme aamulla syömässä todella hyvää ruokaa Patti's 1880's Settlement- ravintolassa, suosittelen!! 


                            


Luonnonpuiston läpi menevällä tiellä on kauniit maisemat. Poikkesimme biisoni ja hirvi preerialle. Alue on iso aidattu alue, jossa on 70 biisonia ja reilu 60 hirveä. Yleisesti vastustan eläintarhoja, mutta tuolla eläimet ovat mielestäni kuin vapaudessa. Alueella täytyy kulkea autolla, joten ei voi joutua biisonin puremaksi :)



Seuraavaksi saavuimme Nashvilleen. Kaupunki oli aika erilainen kuin aiemmat, keskustasta on oikeastaan vain baareja ja matkamuistomyymälöitä. Paikalliset ihmiset pukeutuu bootseihin ja länkkärihattuihin. Ville kävi Johnny Cashin museossa, kävelin kapungilla ja läheisellä sillalla sillä aikaa. Mulla ei ole oikein Nashvillestä muuta kirjoitettavaa, siellä ei ollut oikein mulle mitään.


                                                       


Sitten matka jatkui Memphisiin, jolta odotin enemmän kuin Nashvilleltä. Tämä Memphis on ollut loppujen lopuksi aikas samanlainen kuin Nashville. Keskustassa ravintoloita, matkamuistomyymälöitä ja värivaloja. Olen kuitenkin tykännyt tästä kaupunkinä enemmän. Eilen illalla pyörimme Beale Streetin kapakoissa ja katselimme kaupungin menoa. Tänään kävimme Missisippi-joella risteilyllä. Risteily ei ollut ihmeellinen, laiva pyöri Memphisin edustalla ja opas kertoi kaupungin historiasta. Tämä ilo maksoi reilu 20 taalaa, en suosittele menemään. Huomenna vuorossa Graceland ja nokka kohti Little Rockia.


                                 


Onneksi kohta pääsemme pois täältä bbq-alueelta. Olen syönyt viimeiset 3 päivää barbeque-ruokaa, joka tulee kohta korvistakin ulos!

torstai 4. syyskuuta 2014

Kun Chicago kuoli, vai kuoliko sittenkään?

Ollaan Chicagossa tai oikeastaan esikaupunkialueella. Täältä sai majoituksen huomattavasti edukkaammin kuin keskustasta. Hotellin nimi on Willowbrook Inn ja hinta miellyttävä 38e/ yö. Saavuimme tänne eilen illalla Niagaran putouksilta.


Niagaran putoukset olivat hieno kokemus! Jenkkien puolen putous ei ollut mitään verrattuna Kanadan puolen hevosenkenkä putoukseen. Vettä tuli kuin Niagarasta :) Meillä meni muutama tunti aikaa putouksien ihmettelyyn ja sitten otimme suunnaksi lännen. Olimme yön Clevelandin lähellä Amherstissa ja aamulla lähdimme ajelemaan Eriejärven rantaa pitkin Chicagoa kohti. Ajoimme highway kuutosta, matkan varrella oli kauniit maisemat ja liikenne oli rauhallista verrattuna interstateen. Matkan varrelle Niagaran jälkeen mahtui pari auton vaihtoa. Nykistä saatu auto oli siivoamatta, haisi olut ja popparit poksui. Seuraavasta autosta puuttui tietullimasiina. No, Ville ehkä avautuu näistä asioista myöhemmin. Nyt on tosiaan alla Chevrolet Impala Las Vegasiin asti.

Tänään tutustuimme Chicagoon. Kävimme katsomassa pavun eli Gloud Gaten ja Willis Towerin Sky Deckin. Rakennuksesta on hienot näkymät ympäri Chicagoa. Sky Deck on 103. kerroksessa ja siellä on "lasiparvekkeet" joissa pääsee kävelemään Chicagon ylle. Lisäksi kävelimme ympäri kaupunkia ja Michiganjärven rantaa.




Huomenna ajattelimme mennä jokiristeilylle ja Ville haluaa syödä Chicago pizzaa. No ehkä minäkin voisin syödä, kävin kuitenkin tänään hotellin salilla ;)

Sitten vaihtuukin kaupunki, seuraavaksi St. Louis ja Six Flags huvipuisto sekä jenkkifutispeli.

Ps. Terkut suomalaisille, jotka tapasimme New Yorkissa. Ensin Brooklyn Breweryssa ja sitten Shake Shackissa! Että kyllä maailma on pieni.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

New York, New York

Kirjoittelen tätä Amherstin laitamilla sijaitsevan motellin sängyltä. Vieressäni on alaston nainen, viskipullo ja käsiase. Tai no todellisuudessa nainen pakkaa laukkujaan, pullossa on vettä ja ase löytynee vain naapurihuoneen meksikaanilta. Amherstissa silti ollaan. Aika nuhjuinen kylä, joten ei siitä sen enempää.

New Yorkista voisin sen sijaan kirjoittaa vaikka kuinka. Vietimme Nykissä vain kaksi täyttä päivää, joten tällä kertaa emme edes yrittäneet ravata kaikkia nähtävyyksiä läpi. Keskityimme mielummin muutamaan kohteeseen ja otimme sikäli rennosti. Manhattanin hintataso sai meidät hankkimaan majoituksen Brooklynin puolelta. Välittäjänä toimi matkailijan paras ystävä Airbnb ja hintaa kolmelle yölle kertyi 226 euroa. Kyseessä ei ollut mikään luteensyömä hökkeli, vaan mukava pikku yksiö hyvällä sijainnilla suht läheltä Myrtle-Wyckoffin metropysäkkiä, joten pidän hintaa kohtuullisena. Brooklyn oli hyvä valinta myös ilmapiirin takia. Jengiä oikeasti asuu siellä (pun intented) ja muutamassa päivässäkin sai jo vähän käsitystä paikallisten elämänrytmistä. Naapurustojen "taso" vaihteli aika paljon korttelista toiseen, mutta yleisellä tasolla tuntui siltä, että täällähän voisi vaikka asua. Ehkäpä iltaisin toistuneet musiikin täyteiset grillibileet loivat muuten hieman rosoiseen ympäristöön lämpöä.



Nähtävyyksistä kiersimme Brooklyn breweryn, The Highlinen, Brooklyn bridgen ja Central parkin. Panimo oli viihtyisä ja olut maistuvaa. Panimoravintola toimi ns. BYOF periaatteella, eli sinne sai halutessaan tilata vaikka pari pitsaa kunhan osti bisset tiskiltä. Hämmentävän mukava konsepti! Tutustumiskierros yllätti sikäli, että en olisi ikinä uskonut firman olevan niin pieni. Koko operaatio mahtui saman katon alle ravintolan kanssa ja tilaa oli käytössä varmaan saman verran kuin keskimääräisellä S-marketilla. Wikipedia tiesi kertoa, että 2009 firmalla oli vain 50 työntekijää eli kyllä tätä voidaan edelleen pitää pienenä panimona. Aika kovia poikia ovat siis myymään, kun yhtiön oluita löytyy ympäri maailmaa ja mm. hanasta Jyväskylästäkin! Oluen teosta ei kierroksella juuri oppinut, sillä vetäjänä toiminut baarimikko keskittyi lähinnä naurattamaan yleisöään hatusta vedetyillä ja hyvin lennokkailla tarinoilla oluen ja panimon historiasta. Minulla oli parin vahvan oluen pohjilla todella hauskaa, mutta rouva taisi vähän kyllästyä saarnaan oluen hienouksista. Suosittelemme silti kumpikin lämpimästi panimolla käymistä!




The Highline oli etukäteen erikoisimmalta tuntunut kohde, mutta käytännössä kokemus jäi vähän latteaksi. Kyseessä on käytöstä poistettu ja puistomaiseksi muutettu junaraide, joka kulkee siltamaisena rakennelmana pitkin alempaa Manhattania. Siis vihreä kaistale keskellä suurkaupunkia. Ilmassa! Tiedän, kuulostaa hienolta, mutta todellisuudessa ei tarjonnut mitään suurempia säväyksiä. Toki vierailu on ilmaista, eli jos sattuu lähistölle niin kannattaa tuollakin poiketa.

Brooklyn Bridge oli itselleni näistä ehkä hienoin kokemus, sillä vahvasti visuaalisena ihmisenä mahtavan arkkitehtuurin ja öisen Manhattanin yhdistelmä todella sytytti. Oli peliliike mennä sillalle illalla, sillä kävely on yllättävän pitkä ja päivällä oli yli 30 astetta lämmintä. Lisäksi kaupungin valot takasivat unohtumattomat näkymät. Siltakävelyltä oli hyvä jatkaa peremmälle Brooklyniin ja Leenan aiemmin ylistämään Grimaldi's -pizzeriaan. Ei herranjumala kun oli loistavaa pizzaa! Ihan pakollinen kohde kaikille lätynpalvojille.



Central Park on kaupunkilaisten ja turistien yhteinen olohuone ja kuntosali. Ostimme vähän evästä ja nautimme auringosta muutaman tunnin. Tupakoitsijoille muuten vinkkinä, että NYC:n puistot ovat savuttomia alueita.. tämä selvisi kun jäätelökioskin kokoinen musta mies tuli kertomaan 120$ sakosta mikäli aion polttaa juuri sytyttämäni sikarin... noh, en sitten polttanut. Hauskaa ja rentoa oli silti ihan olla vaan ja katsella maisemia sekä erilaisia ihmisiä. Helteestä johtuen ei tullut kuntoiltua, mutta puisto tarjoaa siihenkin loistavat puitteet juoksu- ja pyöräilyreitteineen.



New Yorkista matka jatkui  vuokra-autolla Jersey Gardensin ja Woodbury Commonin outlet-keskuksiin. Shoppailuövereiden jälkeen otimme suunnan kohti Niagara Fallseja. Putouksista ja vuokra-autoilun ihanuudesta lisää seuraavassa postauksessa. Nyt siivooja kolkuttelee ovelle ja on aika jatkaa matkaa. Seuraavaksi saatte myös lisää kuvia, mutta odotellessa voi tiirailla Instagramia #kakskissa. Peace out!

torstai 28. elokuuta 2014

Taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen?

Aloitin kesälomani kaksi tuntia sitten ja ajattelin juhlistaa tapausta kirjoittamalla muutaman rivin navigoinnista. Aihe ei välttämättä ole niitä kaikkein seksikkäimpiä, mutta ainakaan henkilökohtaisesti en yleensä nauti eksymisestä vieraassa maassa. Toisekseen reissumme on lähinnä road trip, joten kaippa autoilun lisävarusteista puhuminen kuuluu asiaan.

Pohdimme muutamia eri vaihtoehtoja reitillä pysymiseen. Paperikartat olisivat varmasti halvin ja miksei sinänsä ihan hyväkin vaihtoehto. Jotenkin vaan sellaiset tuntuvat jo vähän menneisyyteen kuuluvilta asioilta. Toisekseen kokeneempikaan kartturi ei välttämättä aina lue sitä karttaa ihan oikein tai kykene artikuloimaan tarpeeksi selkeästi, jotta Losin iltapäiväruuhkassa sompaileva kärttyinen nuori mies pysyisi mukana. Ei siis paperikarttoja tälle reissulle.

Noh seuraavaksi kuvaan tulevat erilaiset navigaattorit. Navigaattorin voi joko ostaa, vuokrata tai vaihtoehtoisesti on mahdollista käyttää sopivaa kännykkäsovellusta. Navigaattorin ostamisessa on omat hyvät ja huonot puolensa. Hyviä puolia on se, että samalla saat todennäköisesti kivan telineen. Huonoa puolestaan on se, että vaikka kelvollinen navigaattori ei sinällään maksa mahdottomia niin karttojen lataus sen sijaan on usein maksullista ja päivityksistä maksat taas parin vuoden päästä lisää. Sitten kun eteen tulee seuraava reissu ja matkustat uuteen maahan, niin lataat uudet kartat ja laitat taas euroja likoon. Ei kuulosta kovin fiksulta, eihän? Niin ja huomautettakoon vielä sekin, että kun poistut autosta ja pitää löytää se ihana vaatekauppa johon vaimo haluaa, niin tuo toivioretki on tehtävä ilman tuulilasiin liimattua apuvälinettä.

Entäpä sitten navigaattorin vuokraaminen? Eautovuokraamo näyttäisi veloittavan navigaattorista 6 euroa/päivä ja Herz kuukaudelta vajaat 200 dollaria eli pyöreästi 150€. Samalla hinnalla saa uuden navigaattorin kaupasta (toki ilman karttoja, mutta kuitenkin), joten eipä natsaa tämäkään. Olen kuullut, että osa Yhdysvalloissa matkustelleista on ostanut navigaattorin halvalla esim. Walmartista ja myynyt sen sitten uusille matkaajille reissun jälkeen. Tuo voisi sinällään olla ihan toimivakin vaihtoehto, mutta vaatii hieman säätämistä ja navigaattorista luopumista matkan jälkeen.

Kännykkään ostettavien navigaattoreiden ongelmana on se, että varsin moni sovellus vaatii nettiyhteyden toimiakseen. Tämä pätee erityisesti iPhoneista ja useimmista Androideista löytyvään muuten loistavaan Google Mapsiin. Ainahan voisi ostaa prepaidin kännykkään ja luottaa siihen, että nettiyhteys pelaa, mutta katsellessani jenkkioperaattoreiden verkkojen peittokarttoja tuli nopeasti selväksi, ettei yhteys tule toimimaan riittävän hyvin. Toisekseen ei ole kivaa, kun ajat motaria pohtien oikeaa reittiä, luot toiveikkaan katseen kännykkääsi ja samalla puhelinmyyjä soittaa ja pilaa taas kerran kaiken.

Ratkaisuksi päätin hankkia meille Nokia Lumia 630 puhelimen. Moni on varmaan miettinyt sopivaa käyttökohdetta Lumioille ja valokuvaamisen ohella nuo osin suomalaisenkin insinöörityön helmet sopivat toden totta navigointiin erittäin hyvin. Lumia 630 on uskoakseni tällä hetkellä halvin uutena Suomessa myytävä puhelin, johon saa Nokian mainion Here navigointisoftan täydellä karttapaketilla. Alle 120 euron hinnalla saat siis 95 maan offline*-kartat ja suomea sujuvasti solkottavan koneäänen autoosi. Kaupan päälle saat vielä kohtuullisesti toimivan puhelimen, jolla hätätilassa kaiketi räpsäisee kuvankin jostain jos sen taskusta löytyvän iPhonen akku on lopussa. Reissun jälkeen ajattelin sijoittaa luurin oman automme hanskalokeroon odottelemaan uutta matkaa.

Huh olipa pläjäys navigaattoreista, kohta varmaan Teknari ottaa yhteyttä. Nyt hakemaan matkalaukku kellarista ja valmistautumaan pakkaamisen aloittamiseen. Matka alkaa huomenna aamuviideltä. Maistuu.



*(Offline tässä yhteydessä = karttojen käyttäminen ei vaadi nettiyhteyttä).

-V